Liian kiireinen maanantai. Liian aikainen aamuherätys ja liian pimeä pihamaa. Liian paljon ajatuksia ja omaa riittämättömyyttä. Kaipuuta ja levottomuutta. Muuttolintuja.

Ja silti rakkautta, luottamusta, hymyä, halimista. Ystävyyttä ja huolenpitoa (J puhdisti ja laastaroi mun sormen, kun teloin sen duunissa), pieniä tekoja ja isoja kahvikuppeja.

Yritys on elää aina hetkessä, mutta tänään olin kyllä kaikkialla muualla, kun tässä päivässä. Viime viikonlopussa, sitä edellisessä, huomisessa, ens perjantaissa. Tuntuu, että on ikävä joka suuntaan! Ja tuntuu, että se läheisin näkee sen, muttei ymmärrä, ei osaa suhtautua asiaan. Kotona on ehkä just tän takia vähän kireetä (sen 27 neliön lisäksi siis...), mun sydän on levoton, kun taas toisen on vakaa ku peruskallio. Mä oon se muuttolintu, kun toinen on talviunille kömpivä karhu.

Viikonloppu. Toisinaan on niin uskomatonta, miten vähän ihmiset, joiden pitäis tuntea mut, oikeesti tietää musta mitään. Toisinaan mua loukkaa se, miten vähän ne tärkeimmät osoittaa mulle tukeaan tai miten vähän mun elämä niitä kiinnostaa. Oonko mä niille tosiaan jo niin vanha, että mua ei tarvitse rakastaa, tai varsinkaan näyttää sitä? Meneekö omat rutiinit, uskomukset ja päivärytmi oman tyttären/lapsenlapsen/minkäikinä edelle? Kiitos tästä.

Mutta miten paljon mulla on lähellä ihmisiä, jotka merkkaa mulle paljon. Joille mä oon joku, jonka tekemiset kiinnostaa, jotka haluaa mua nähdä. Tärkeitä ihmisiä, joiden kanssa mulla on jotain yhteistä, jotka hyväksyy mut tälläsenä. Ne ihmiset on mun voima.

Tänä iltana aurinko painava lähellä maata