...kerro mulle miten historiaa luetaan

tässä hetkessä on kaikki mitä tarvitaan

me voidaan tehdä ihan mitä halutaan."

 

Hohoo. Melkein kaks vuotta viimesimmästä tekstistä. Vähän saattaa tulla sellanen fiilis, että blogin pitäminen ei ehkä ihan oo mun juttuni... :D Mutta, mä yritän parantaa tapojani, edes vähän :D (eikä noi vanhat asiatkaan oo oikeestaan mihinkään muuttunu.)

--

Otsikko ja tän kirjotuksen ekat rivit on Palefacen biisitä "Miten historiaa luetaan?". Tässä viimeaikoina mun levyhyllyyn on hiipiny vähän ehkä yllättäviäkin artisteja, ottaen huomioon lähtötilanteen (lue: lähes ainoastaan Suomirockia). Jotenki toi yhteiskuntakriittisyys ja kantaaottavuus toimii mulle, sen lisäksi Palefacen karisma on vaan jotain, mikä pitää otteessaan.

 

Mitä tässä kahdessa vuodessa sitte on tapahtunu? Duunipaikka on edelleen sama (ja paras!), Rakennusliitto on edelleen iso osa mun elämää, edelleenkin pidän kotia siinä samassa 27 neliössä. Nykyään nää neliöt jakaa mun kanssa Nana, mun mustavalkonen karvakaveri :3

Raksaliiton hommissa oon jatkuvasti vaan syvemmällä, mm. oon valtuuston jäsen ja oman ammattiosaston varajäsen. Asiapuoli liiton toiminnasta kiinnostaa nykyään enemmän, ku se vapaa-aika. Raksanuorten kautta oon tutustunu aivan mahtaviin ihmisiin (you know who you are <3 ) ja oon saanu tosi paljon tukea ja samanhenkisiä ihmisiä elämääni. Ootte korvaamattomia.

Duunissa oon kehittyny huimasti parissa vuodessa. Nykyisin en oo enää appari, vaan osaan ja saan toimia itsenäisesti. Luottoa ja vastuuta on tullu lisää ja oon siitä aika hemmetin ylpeä. Kehitystä tapahtuu toki jatkuvasti ja sitä alan "hiljaista tietoa" on päässy jopa siirtämään eteenpäinkin. :) Työporukka on pysyny aika samana, muutama lähteny, muutama uus tullu, mut ne tärkeimmät on edelleenkin siellä. Edelleenkin joka ikinen aamu tuntuu hyvältä lähtee töihin, edelleenkin työkaverit saa mut joka päivä nauramaan ja tuntemaan itseni tärkeeksi, osaksi "meitä". Meillä on firmassa tosi hyvä "me"-henki ja oon siitä tosi ylpeä. Edelleenkin työmaan jutut on yhtä paskoja ku aina ennenkin, mut "omat" on vähän niinku ehtiny jo unohtaa, että mä oon likka :D (Mikä on vaan ja ainoastaan positiivinen asia!)

Urheilusta on tullu isompi osa elämää. Kunto ei oo ikinä ollu mitenkään paska, mut nykyään pyrin saamaan tuloksia. Enää se pienikokoisuus ja hoikkuus ei oo tavoiteltava asia, nyt on tähtäimessä kestävyys ja lihaskunto, hyvän olon lisäksi. Oon ehkä tietyllä tapaa kriittisempi kroppaani kohtaan nykyään.

01/2012

 

Levi 03/2012 - Yks suurimmista intohimoista.

 

05/2012 Slackline Linnapuistossa

 

05/2012, viimeisin työmaa. Oon sekä timpuri, maaraksaäijä, konekuski, maalari että kahvinkeittäjä. Duuni <3

 

"Tähdet syttyy, valojuovat, vieläkö ne viestin tuovat? / Illan hiljaa viiletessä rakastan sua vielä / Valosta on aavistus ja lupaus aamunkoin."

ikävä.

Tyyli ja ulkonäkö. Vaikka mä en seuraa muotia käytännössä lainkaan (leggingsit, tunikat, hiustenpidennykset ym. = hyi!), ni tietyllä tavalla oon aika tarkka siitä, miltä mä näytän. Vaatekaapista poikien vaatteet täyttää noin 80% ja ne loput "tyttömäiset" on myös hyvin androgyynejä ja/tai poikamaisia vaatteita. Määritelmä "ne loput" sisältää siis sukat ja alusvaatteet, topit sekä muutaman t-paidan ja hupparin. Mulla ei oo mitään "periaatteellista" syytä käyttää poikien kuteita, vaan siihen on aika monta hyvää syytä.

 

1. Laatu. Oman kokemuksen mukaan likkojen kuteet ei vaan kestä. Perus H&M:n tai Onlyn t-paita kestää käytössä hyvänä vuoden. Ehkä.

2. Ulkonäkö. Likkojen vaatteet vammaa. Joko vikana on kamala printti, kummallinen muotoilu (esim. paidassa jotku lepakkohihat, WTF??) tai väri. Murretut ja pastelliset sävyt IHAN MISSÄ VAAN on oksennus. Ja mitä on tapahtunu vanhoille perusväreille, miks kaikki on jotain sinapinkeltasta, purppuraa tai helmenharmaata? Tai puhumattakaan sesonkiväreistä. Jos syksyn 2010 muotivärinä on violetti, niin jumalauta se väri pitää sitten tunkea ihan kaikkialle! Yritä löytää sit kaupasta vihreä toppi. Angst.

3. Käytännöllisyys. Likkojen paidat on liian lyhyitä, pitkähihaset lyhyitä JA lyhythihaisia ja housut liian kireitä ja matalavyötäröisiä. Mä tykkään, että vaatteet peittää, eikä niitä tarvi olla jatkuvasti repimässä ylös/alas. Yritä sitten löytää naisten vaatteista t-paita, joka ei pääty vähän navan alle. .__.' Lisäksi poikien vaatteet istuu huomattavasti paremmin.

Koska kuva kertoo enemmän, ku tuhat sanaa, ni tsek this. :)

 

Jalassa luottopakit, Jack&Jonesin farkut. Pari vuotta vanhat, maailman parhaat. Warpin t-paita on jees ja villasukat on ihan parhaat, ne kaivetaan heti esiin, ku lämpötila laskee alle 15 asteeseen. :D Koruina normaalit; musta nahkaranneke ja PUMAn kello.

 

Duuniedustus :D L.Brador ja Blåkläder toimii parhaiten.

 

- S

Työ. Mulle ominaisin tapa määritellä itseni on työn kautta. Ei välttämättä sen kautta, miten hyvä mä olen, vaan sen, mitä mä teen. Mä oon duunari, aina ollu ja luultavasti/toivottavasti tuun aina olemaan. Arvostan myös muita tavallisia työnsankareita suuresti, huomattavasti enemmän kuin liian suurta liksaa nostavia poliitikkoja ja firmanjohtajia tai julkisuudella eläviä "tosi"TV-tähtiä ja vastaavia.

Rakennusala. Mä rakastan oman työni haastavuutta. Koskaan en voi olla valmis, koskaan en voi osata kaikkea. Aina voin kuitenkin kehittyä ja useimmiten virheet on korjattavissa. Mä myös koen, että mun työlläni on merkitystä. Että myös mulla on merkitystä. Voin valehtelematta sanoa, etten oo koskaan halunnu jäädä pois töistä vaan sen takia, kun ei huvittais mennä töihin. :) Mulla vaan on paras duunipaikka, parhaat duunikaverit ja paras työilmapiiri! Töissä myös lentää aivan hillitöntä läppää, koskaan ei voi olla päivää nauramatta. :D Toisinaan ihmiset ihmettelee, miten mä kestän äijien juttuja. Ne kun voi "parhaimmillaan" olla hemmetin loukkaavia, p*skoja, sovinistisia, seksistisiä ja henkilökohtaisuuksiin meneviä. Mutta mulla on tähän vakiovastaus: ammatinvalintakysymys. Jos en kestäis (ja laskis toisesta korvasta sisään- toisesta ulos), en varmaankaan olis tällä alalla. Pointtina on se, ettei mitään pidä ottaa tosissaan tai henkilökohtaisesti - kaikki on oikeesti vaan läppää. Pitkälle pärjää, kun tän muistaa. Ja ei ne jutut oikeesti niin paskoja aina oo! Päivääkään en vaihtais pois. :D

Raksailuun liittyy myös toinen mulle tärkeä asia: Raksanuoret. Pari viikonloppua sitten tuli vietettyä mahtavat kaks päivää Raksanuorten ja Superin nuorten kanssa. Suurimmaks osaksi homma oli hauskanpitoa, mut se asiapuoli kiinnosti myös ihan kympillä. Huomasin, että liiton toiminta kiinnostaa ihan todella ja halua olis osallistua/tehdä enemmänkin. Se vakioporukka nuorissa on ihan huippua ja siihen olis hieno päästä paremmin sisään. Ylipäätään mä pidän liittotoimintaa tärkeenä, oli ala mikä tahansa. Aika usein saa vaan olla perustelemassa kantaansa ("miks pitäis maksaa XXX euroa liitolle, ku YTK on XXX euroa halvempi?"). Eli on tullu kyllä huomattua, ettei kaikki oo samaa mieltä, mikä sinäänsä on aika huono homma, kun yhteistä etua kuitenkin olis tarkotus ajaa...

 

Huh, pajon olis vielä asiaa, mutta tiskit tulee jo keittiön ovella vastaan. :D Joten osa 2, to be continued!

 

- S

 

Liian kiireinen maanantai. Liian aikainen aamuherätys ja liian pimeä pihamaa. Liian paljon ajatuksia ja omaa riittämättömyyttä. Kaipuuta ja levottomuutta. Muuttolintuja.

Ja silti rakkautta, luottamusta, hymyä, halimista. Ystävyyttä ja huolenpitoa (J puhdisti ja laastaroi mun sormen, kun teloin sen duunissa), pieniä tekoja ja isoja kahvikuppeja.

Yritys on elää aina hetkessä, mutta tänään olin kyllä kaikkialla muualla, kun tässä päivässä. Viime viikonlopussa, sitä edellisessä, huomisessa, ens perjantaissa. Tuntuu, että on ikävä joka suuntaan! Ja tuntuu, että se läheisin näkee sen, muttei ymmärrä, ei osaa suhtautua asiaan. Kotona on ehkä just tän takia vähän kireetä (sen 27 neliön lisäksi siis...), mun sydän on levoton, kun taas toisen on vakaa ku peruskallio. Mä oon se muuttolintu, kun toinen on talviunille kömpivä karhu.

Viikonloppu. Toisinaan on niin uskomatonta, miten vähän ihmiset, joiden pitäis tuntea mut, oikeesti tietää musta mitään. Toisinaan mua loukkaa se, miten vähän ne tärkeimmät osoittaa mulle tukeaan tai miten vähän mun elämä niitä kiinnostaa. Oonko mä niille tosiaan jo niin vanha, että mua ei tarvitse rakastaa, tai varsinkaan näyttää sitä? Meneekö omat rutiinit, uskomukset ja päivärytmi oman tyttären/lapsenlapsen/minkäikinä edelle? Kiitos tästä.

Mutta miten paljon mulla on lähellä ihmisiä, jotka merkkaa mulle paljon. Joille mä oon joku, jonka tekemiset kiinnostaa, jotka haluaa mua nähdä. Tärkeitä ihmisiä, joiden kanssa mulla on jotain yhteistä, jotka hyväksyy mut tälläsenä. Ne ihmiset on mun voima.

 

Tänä iltana aurinko painava lähellä maata